Tutkimukset Flashcards
Silmä/kukka
Psykologisessa tutkimuksessa on kerta toisensa jälkeen osoitettu, että myös ei-tietoiset tekijät muuttavat ihmisen toimintaa. Tutkijat Bateson, Nettle ja Roberts (2006) selvittivät, miten toisen ihmisen katseeseen liittyvät vihjeet vaikuttivat juomista maksamiseen yliopiston kahvihuoneessa. Käytäntönä oli, että maksu pantiin rasiaan ilman valvontaa. Hinnasto oli esillä kaapin ovessa lähellä kahvinkeitintä. Tutkijat vaihtoivat hinnaston ylälaitaan painettua kuvaa viikoittain. Kuvassa oli vuoroviikoin joko kukkia tai silmät.
Kunkin viikon lopussa tutkijat laskivat sillä viikolla maksetut maksut. He käyttivät maidon menekkiä mittarina sille, kuinka paljon kahvia oli tosiasiallisesti juotu. Tulokseksi saatiin, että kun hinnastossa oli kuva silmistä, rahaa kertyi 2,72 kertaa enemmän kuin kukkakuvien viikkoina. Kahvin kulutukseen kuva ei vaikuttanut.
Kahvihuonetta käyttävät ihmiset eivät olleet tietoisia siitä, että heidän käyttäytymistään seurattiin. Kun heille kerrottiin asiasta jälkikäteen, kukaan ei ollut huomannut kuvien vaihtumista eikä siten kukaan ollut tietoinen siitä, että kuvat vaikuttivat kahvista maksamiseen.
Sigmund Freud ja Elizabeth
Sigmund Freud ja tiedostamaton mieli
Sigmund Freud (1856–1939) loi laajan teorian ihmismielen rakenteesta ja toiminnasta ja sovelsi sitä psyykkisten häiriöiden hoitamiseen aivan uudella tavalla. Freudin ajatukset herättivät valtavasti kiinnostusta. Monet ajattelijat ovat kehittäneet niiden pohjalta vaihtoehtoisia ja tarkennettuja malleja psyyken toiminnasta. Freudin psykoanalyysin pohjalta muodostuneita teorioita kutsutaan yhdessä psykodynaamiseksi psykologiaksi.
Freud vertasi psyykeä jäävuoreen, josta vain pieni osa on vedenpinnan yläpuolella eli tietoisuudessa. Suurin osa psyykestä on kokonaan tiedostamatonta eikä voi koskaan tulla tietoisen tarkastelun kohteeksi. Freud uskoi tiedostamattomien tekijöiden motivoivan ihmisen kaikkea toimintaa. Osa tiedostamattomista sisällöistä on ollut hetkellisesti tietoisuudessa, mutta ne on sitten torjuttu eli painettu pois tietoisuudesta. Eläminen vaatii jatkuvaa tasapainottelua psyyken eri puolten, esimerkiksi välittömän mielihyvän tavoittelun ja moraalin ja yhteisön asettamien vaatimusten suhteen.
Freudin mukaan itsepetos on ihmiselle tyypillistä. Emme halua tietää totuutta itsestämme, vaan ennemmin pyrimme säilyttämään mielen tasapainon torjunnan avulla. Toisaalta Freud oletti, että tiedostamattomat mielen sisällöt ovat tärkeitä ja sisäiset ristiriidat kuormittavia. Unet ja esimerkiksi virhesanonnat heijastavat tiedostamattoman mielen sisältöjä muuntuneessa, tarpeeksi turvallisessa muodossa. Ahdistus ja muut mielenterveyden häiriöiden oireet ovat nekin psykodynaamisen käsityksen mukaan seurausta tiedostamattomista ristiriidoista. Niiden tiedostaminen lievittää ahdistusta ja vapauttaa psyykkistä energiaa.
Yksi Freudin potilaista oli 24-vuotias Elizabeth von R. Hän kärsi pahoista kivuista jaloissaan. Kivuille ei löytynyt fysiologista selitystä, joten Freud päätteli niiden johtuvan psyykkisistä syistä.
Elizabeth oli kolmilapsisen perheen nuorin tytär, joka oli kokenut nuorella iällä useita menetyksiä. Hän oli elänyt epäitsekkäästi ja hoitanut isäänsä ja sisartaan, jotka molemmat menehtyivät. Oireiden ilmaantumisen aikoihin Elizabeth oli lomalla sairaan sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ensimmäiset kivut ilmestyivät Elizabethin oltua pitkällä kävelyllä lankonsa seurassa. Vähän tämän jälkeen sisar kuoli. Kivut jatkuivat.
Terapiassa Elizabeth muisti tapahtuman, jonka hän oli siihen asti torjunut tietoisuudestaan. Seisoessaan sisarensa kuolinvuoteen äärellä hän oli hetken ajatellut sisarensa miehestä: ”Nyt hän on vapaa ja voi mennä kanssani naimisiin!” Tämä ajatus oli Elizabethin moraalitajun vastainen ja syvässä ristiriidassa sisaren kuoleman aiheuttaman surun kanssa.
Elizabeth oli torjunut ajatuksen heti tietoisuudestaan. Torjuttu tunne ilmeni kuitenkin epäsuorasti invalidisoivina kipuina. Kun tunne tuli esille terapiassa, Elizabeth vastusti sitä aluksi kiihkeästi. Myöhemmin hän kuitenkin pystyi tunnistamaan useita tilanteita, joissa ajatus siitä, että sisaren mies olisi paremmin sopinut hänen omaksi puolisokseen, oli noussut tavalla tai toisella esiin. Elizabethin oireet vähenivät, kun hän tiedosti tunteensa. Ruumiillisten oireiden taustalla oli tiedostamattomia ristiriitoja.
Milgramin sähköiskukoe
Stanley Milgram teki 1960-luvun alussa kokeen, josta keskustellaan edelleen. Kokeeseen osallistui yksi kerrallaan 40 koehenkilöä, joille kerrottiin, että kyseessä on muistia koskeva tutkimus, jossa koehenkilö toimii avustajana. Jos toinen henkilö ei muistaisi oikein tehtävää, koehenkilön tulisi antaa hänelle vähitellen kovenevia sähköiskuja.
Koehenkilöitä huijattiin koeasetelmassa. He eivät tienneet, että sähköiskuja saava henkilö oli kokeenjohtajan avustajana toimiva näyttelijä, joka ei tosiasiassa saanut sähköiskuja. Hän vain esitti huutaen ja kiljuen kärsivää kokeeseen osallistujaa. Kokeen edetessä sähköiskujen tehot lähestyivät hengenvaarallista tasoa. Sähköiskujen antajan vieressä seisoi kokeen johtaja, joka kehotti koehenkilöä jatkamaan kokeen loppuun asti. Koehenkilöistä 65 prosenttia antoi kuolettavaksi merkityn sähköiskun, 450 volttia. Yksikään koehenkilö ei lopettanut ennen 300 volttia.
Kokeessa tutkittiin muistamisen sijaan ihmisten tottelevaisuutta. Milgram osoitti, että voimakas auktoriteetti, tässä tapauksessa tutkija, sai ihmiset toimimaan arkijärjen vastaisesti.
Ennen koetta joukkoa psykologian opiskelijoita pyydettiin arvioimaan, kuinka monta prosenttia koehenkilöistä antaisi voimakkaimman sähköiskun. Kukaan ei ehdottanut kolmea prosenttia enempää. Auktoriteettiasemassa olevan henkilön sosiaalinen vaikutus kuitenkin murensi ennakkokäsityksen. Toteltaessa vastuu seurauksista luovutettiin valta-asteikossa ylemmälle.
Myöhemmin selvitettiin erilaisia tilannetekijöitä muuntelemalla, miten tilanteen eri piirteet vaikuttivat tottelemiseen. Jos koehenkilö ja rangaistu valekoehenkilö istuivat vierekkäin, totelleiden osuus jäi alle puoleen. Kun auktoriteetti antoi ohjeensa sisäpuhelimen kautta, totelleiden määrä putosi neljännekseen. Myös se, että paikalla oli kaksi ristiriitaisia ohjeita antavaa henkilöä, vähensi tottelemista. Samoin se, kun sähköiskut piti antaa valekoehenkilön sijasta tutkijalle. Kun paikalla oli toinen sähköiskuja antava valekoehenkilö, joka kieltäytyi tottelemasta, tottelemattomuus oli paljon helpompi valinta kuin yksin toimiessa. Toisaalta, kun mukana oli toinen valekoehenkilö, joka toteutti annetut käskyt mukisematta, tottelevaisten osuus oli yli 90 prosenttia. Jos koehenkilöt saivat vapaasti valita sähköiskun voimakkuuden, se jäi hyvin vähäiseksi.
Tilannetekijöiden vaikutus riippui myös niistä tulkinnoista, joita koehenkilöt tilanteesta tekivät. Tyypillisesti koehenkilöt kokivat tilanteen ahdistavana ja olisivat halunneet kieltäytyä iskujen antamisesta. Näissä tilanteissa kokeenjohtaja vastasi kokeen käsikirjoituksen mukaisesti:
– Ole hyvä, jatka.
– Tutkimus edellyttää, että jatkat.
– On välttämätöntä, että jatkat.
– Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa.
Kieltäytyminen oli siis tehty vaikeaksi. Matthew Hollander (2015) analysoi uudelleen Milgramin tutkimusten nauhoituksia ja totesi, että koehenkilöt tyypillisesti yrittivät protestoida monin eri tavoin. He saattoivat sanoa esimerkiksi: ”En pysty tähän enää. En voi enää jatkaa.” Hänen mukaansa osa koehenkilöistä oli taitavampia kieltäytymisessä kuin toiset. Totteleminen ei ollut yksinkertaista vallan käyttöön mukautumista, vaan sisäisesti ristiriitainen kokemus.
Haslam ja Reicher (2012) puolestaan kiinnittivät huomiota siihen, että totteleminen oli todennäköisempää niissä tilanteissa, joissa yksilö samaistui käskyjen antajiin ja oli sisäistänyt toimintaa ohjaavia arvoja. Tällöin yksilö näki tottelemisen, kuten sähköiskujen antamisen, välttämättömänä osana yksittäistä koetilannetta merkittävämpää tavoitetta, kuten tieteellisen tutkimuksen edistämistä.
Lontoolaiset taksikuskit
Eläinkokeiden perusteella tiedetään, että avaruudellista muistia eli paikkaa ja tilaa koskevaa muistia kuormittavissa kokeissa koe-eläinten hippokampuksissa on tapahtunut rakenteellisia muutoksia. Tutkijat halusivat selvittää, tapahtuuko niin myös ihmisillä.
Tutkittaviksi henkilöiksi valikoituivat paljon paikkoja ja reittejä muistavat lontoolaiset taksinkuljettajat. He opiskelevat Lontoon alueen tiet ja reitit kaksi vuotta kestävän koulutuksen aikana niin hyvin, että he voivat luotettavasti suunnistaa suurkaupungissa ilman karttaa tai navigaattoria.
Tämän tiedon perusteella Maguire ja hänen tutkimusryhmänsä (2000 ja 2006) esittivät hypoteesin eli oletuksen, jonka mukaan koulutuksen hyväksyttävästi suorittaneiden taksinkuljettajien hippokampuksissa olisi havaittavissa määrätietoisen reittien harjoittelun ja opiskelun aikaansaamia rakenteellisia muutoksia.
Tutkijat käyttivät hypoteesinsa tutkimiseksi aivojen magneettikuvausta (MRI). Taksiluvan edellyttämän koulutuksen käyneiden mieskuljettajien aivoja verrattiin kontrolliryhmän aivokuviin. Kontrolliryhmä koostui terveistä miehistä, jotka eivät olleet ajaneet taksia.
MRI-kuvien vertaaminen tuki hypoteesia. Taksinkuljettajien molempien hippokampusten tilavuus oli suurempi kuin kontrolliryhmällä, vaikkakin jotkin hippokampusten rakenteelliset osat saattoivat olla taksinkuljettajilla vertailuryhmää pienempiä.
Tuloksille saatiin lisävahvistusta, sillä hippokampusten tilavuuden ja taksinkuljettajana toimitun ajan välillä löytyi positiivinen yhteys. Yhteys voitiin tutkijoiden mukaan selittää siten, että avaruudellisen muistin ja Lontoon reittien harjoitteleminen oli saanut aikaan hippokampusten harmaan aineen uudelleenjärjestäytymisen. Todennäköisesti harjoittelu oli johtanut siinä käytettyjen aivojen osien hermosolujen välisten yhteyksien vahvistumiseen. Tämä voitiin todentaa MRI-kuvista.
Lääketieteen valintakoe
Virpi Lahtinen, Kirsti Lonka ja Sari Lindblom-Ylänne (1997) tutkivat 502 lääketieteen valintakokeeseen osallistuneen henkilön opiskelutekniikoiden yhteyttä valintakokeen tuloksiin. Opiskelijoiden tehtävänä oli lukea kaksi tekstiä, jotka olivat niin pitkiä, että ne ehti joko lukea kertaalleen ajatuksella läpi tai nopeasti silmäillen kahteen kertaan. Hakijat saivat lukiessaan tehdä alleviivauksia ja muistiinpanoja sekä käyttää mitä tahansa opiskelutekniikoita. Sekä tekstit että muistiinpanot kerättiin pois ennen tiedon soveltamista mittaavien tehtävien tekemistä. Tutkijat vertasivat opiskelijoiden käyttämiä opiskelutekniikoita siihen, miten he olivat menestyneet valintakokeessa.
Kaikkein heikoimmin valintakokeessa menestyivät ne hakijat, jotka eivät tehneet mitään muistiinpanoja lukiessaan tekstejä. Sen sijaan opiskelijat, jotka tekivät muistiinpanoja tavalla tai toisella, menestyivät paremmin. Hakijat, jotka tekivät tiivistäviä muistiinpanoja tai käsitekarttoja, menestyivät puolestaan paremmin kuin pelkästään alleviivauksia tai sanatarkkoja muistiinpanoja tehneet. Kaikkein korkeimmat pistemäärät saivat siis tietoa muokkaavia strategioita käyttäneet hakijat.
Ryhmä auttaa
Opiskeluun kuuluu välillä onnistumisen iloa, välillä turhauttavaa kiukkua. Esimerkiksi Reinhard Pekrunin ja hänen kollegoidensa tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän opiskelija nojaa tiedon toistoon ja ulkoa opettelemiseen, sitä enemmän hän kokee kielteisiä tunteita.
Yritys painaa mieleen suurta määrää tietoa voi herättää pelkoa, ahdistusta ja ärtymystä. Myös heikot ajanhallinnan ja töiden järjestelyn taidot ovat yhteydessä kielteisiin tunteisiin, kun opiskelija kokee työmäärän kasvavan ja mahdollisuutensa selviytyä opiskelusta heikkenevän. Tällaisessa tilanteessa opiskelu yhdessä muiden kanssa voi tehtävästä selviytymisen lisäksi parantaa yksilön minäpystyvyysuskomuksia ja lisätä hänen kykyään arvioida omaa työskentelyään.
”Onneks meil on ollu se porukka missä me ollaan tehty tehtäviä. Enhän mä näitä ois yksin saanu ikinä tehtyy. Luennointi ei kyllä oo mulle mikään paras, koska mä en tajua siellä mitään. Oli sit pakko yrittää ymmärtää mut sitten välillä en kyllä tajunnu mitään. Suurin osa oppimista oli se, et meil oli niitä ryhmätehtävii. Se autto, kun yksi tajusi jotain ja joku toinen tajusi jotain muuta. Yksin tästä ei ois tullu muuta ku itku”.
4 ryhmää
Jeffrey Karpicke ja Janell Blunt (2011) tutkivat erityisesti mieleen palauttamisen vaikutusta oppimistuloksiin. Tutkimuksen ensimmäiseen osaan osallistui 80 opintojensa alussa olevaa yliopisto-opiskelijaa. Opiskelijat jaettiin neljään ryhmään.
Ryhmä 1 luki luonnontiedettä käsittelevän tekstin kerran läpi.
Ryhmä 2 luki saman tekstin neljään kertaan.
Ryhmä 3 luki tekstin kerran läpi ja laati tutkijan ohjeiden mukaisen käsitekartan lukemastaan tekstistä.
Ryhmä 4 luki tekstin ensin kertaalleen, ja heitä pyydettiin palauttamaan mieleensä lukemastaan tekstistä niin paljon kuin he pystyivät. Tämän jälkeen opiskelijat lukivat tekstin uudelleen ja palauttivat taas mieleensä tekstin sisällöt.
Opiskelijoiden oppimista arvioitiin viikon kuluttua. Tehtäviä oli kahdenlaisia: yksityiskohtien muistamista mittaavia, tietoa toistavia tehtäviä ja tiedon soveltamista mittaavia tehtäviä. Lisäksi osallistujia pyydettiin ennakoimaan ennen tehtävien tekemistä, kuinka hyvin he arvioivat onnistuvansa.
Sekä yksityiskohtien muistamista mittaavissa että tiedon soveltamista mittaavissa tehtävissä onnistuivat parhaiten ryhmän 4 opiskelijat. He olivat lukeneet ja palauttaneet tekstin mieleensä kahteen kertaan.
Heikoimmin onnistuivat molempien tehtävien suorittamisessa ryhmään 1 kuuluneet opiskelijat eli kertaalleen tekstin lukeneet. Tekstin neljä kertaa lukenut ryhmä 2 oli kaikkein optimistisin onnistumisensa suhteen, mutta he menestyivät kuitenkin heikommin kuin mieleen palauttamista käyttänyt ryhmä 4. Tähän ryhmään kuuluvat opiskelijat ennakoivat onnistumisensa neljästä ryhmästä heikoimmaksi.
Pavlovin koirakoe
Klassiseen ehdollistumiseen liittyvät venäläisen Ivan Pavlovin (1849–1936) kuuluisat koirat. Pavlov oli fysiologi, joka tutki 1900-luvun alussa koirien syljenerityksen yhteyttä ruuansulatukseen. Eri ruoka-aineita tarjottaessa pystyttiin tarkasti mittaamaan syljenerityksen määrä. Pavlov huomasi odottamattoman ilmiön: koira alkoi erittää sylkeä jo silloin, kun se kuuli ruokkijan askeleiden lähestyvän.
Pavlovin havainto johti oppimisen psykologiassa tunnetun klassisen ehdollistumisen ilmiön tutkimiseen kokeellisesti laboratoriossa. Lähtökohtana oli tilanne, jossa ruoka (ehdoton ärsyke) sai synnynnäisesti aikaan syljenerityksen lisääntymisen (ehdoton reaktio). Pavlov valitsi neutraaliksi ärsykkeeksi metronomin tikityksen, joka ei lisännyt koiran syljeneritystä.
Seuraavaksi hän antoi koiralle useita kertoja ruokaa heti sen jälkeen, kun koirat olivat kuulleet metronomin tikitystä. Tästä seurasi se, että jo pelkkä metronomin tikitys aiheutti syljenerityksen lisääntymistä. Koira oli siis oppinut yhdistämään metronomin tikityksen eli neutraalin ärsykkeen ruokaan, joka on ehdoton ärsyke.
Neutraaliin ärsykkeeseen ei reagoida synnynnäisesti. Kun siihen opitaan reagoimaan ehdollistumalla, kutsutaan sitä tämän jälkeen ehdolliseksi ärsykkeeksi. Pavlovin koe osoitti, että oppimisen seurauksena pelkkä ehdollinen ärsyke eli metronomin ääni sai aikaan ehdollisen reaktion eli syljenerityksen ilman, että koiralle välittömästi tarjottiin ruokaa.
Jos koira ei enää saanutkaan ruokaa metronomin tikityksen yhteydessä, ehdollistunut syljeneritysreaktio alkoi vähitellen heiketä kadoten lopulta kokonaan. Klassisen ehdollistumisen kokeilla Pavlov ehdollisti koiria eri instrumenteilla tuotettujen äänten lisäksi myös esimerkiksi tuoksuihin ja pyörivään kuvioon.
Eläinten oppimiskokeet
Ehdollistumisen toista muotoa, väline-ehdollistumista, tutki ensimmäisenä yhdysvaltalainen Edward Thorndike (1874–1949) eläinten oppimiskokeilla. Hän muun muassa sulki kissan laatikkoon, josta se pääsi pois painamalla laatikossa olevaa vipua. Aluksi kissa liikkui ympäriinsä laatikossa, kunnes se sattumalta painoi vipua ja pääsi ulos. Toistettaessa tilannetta se vähitellen oppi yhä nopeammin pääsemään laatikosta ulos.
Banduran bobo-nukkekoe
Bandura, Ross ja Ross (1963) toteuttivat tutkimuksen, jossa oli 66 alle kouluikäistä lasta. Heidät jaettiin kolmeen ryhmään, joista jokaisessa oli 11 tyttöä ja 11 poikaa. Heistä jokainen näki yksinään lyhyen elokuvan, jossa aikuinen puhui Bobo-nukelle vihamielisesti sekä löi ja potki tätä.
Kaikkien kolmen ryhmän elokuva oli tähän asti samanlainen, mutta ensimmäinen ryhmä näki lopun, jossa Bobo-nukkea lyönyttä aikuista palkittiin siten, että toinen aikuinen kehui häntä ja tarjosi makeisia. Toinen ryhmä näki lopun, jossa aikuinen sai moitteita toiselta aikuiselta. Kolmannen ryhmän elokuvassa nuken lyömisestä ei tullut aikuiselle mitään seurauksia.
Tämän jälkeen jokainen lapsi sai hetken leikkiä yksin huoneessa, jossa oli Bobo-nukke ja muita leluja. Lasten käyttäytymisessä havaittiin eroja. Lapset, jotka olivat nähneet aikuisen saavan moitteita väkivaltaisesta käyttäytymisestä, eivät juuri käyttäytyneet väkivaltaisesti nukkea kohtaan. Sen sijaan ne lapset, jotka olivat nähneet elokuvassa aikuista palkittavan pahoinpitelystä, alkoivat lyödä nukkea.
Tutkimuksessa havaittiin, että myös väkivallattomasti leikkineen ryhmän lapset olivat oppineet Bobo-nuken lyömistä ja solvaamista elokuvasta, kun heitä pyydettiin toistamaan siinä näytettyjä toimintamalleja. Tällainen malliopittu käyttäytyminen voi tulla esiin joissakin uusissa tilanteissa.
